Älä kirjoita ”luonto”, kun voit sanoa ”syksyinen koivumetsä”

Täsmällisissä sanoissa on taikaa, ja luonnon ihmeistä runoilu on joskus vaikeampaa kuin luulisi.

Julkaistuissa kirjoissani seikkailee autoja ja työkoneita, mutta kirjoitan tilauksesta runoja vaikka pöydän pyyhkimisestä – tai luonnosta. Se on jostain kumman syystä paljon vaikeampi aihe minulle kuin kaupunkielämän asiat, eikä pelkästään siksi, että asun itse Helsingissä. Suomen luonnosta on kirjoitettu niin paljon runoja, että siihen on vaikea keksiä uutta ja oivaltavaa näkökulmaa.

Kun kirjoittaa työkseen, on tietenkin kyettävä löytämään ideoita vaikka väkisin. Kokemus ja rutiini auttavat tekemään toimivan runon myös ilman ihmeempää inspiraatiota. Mutta jos aivot ovat väsyneet, prosessi takkuaa ja runoista tulee latteampia. En sano, että jokaisen lastenrunon täytyy olla kaikin puolin aivan ennennäkemätön, mutta jotain hauskaa ja yllättävää toivoisin aina keksiväni. Myös tilaajat odottavat sitä.

Kaverini, joka kirjoittaa runoja harrastuksenaan, sanoo, että hänen runosuonensa sykkii parhaimmin stressaantuneena – runoilu rentouttaa. Minulla homma menee päinvastoin: kuormitus verottaa selvästi runon nokkeluutta. Leikittelyä ja oivaltavia yksityiskohtia syntyy vähemmän ja lipsahdan käyttämään ilmeisiä ratkaisuja. Juuri näin kävi joulun alla, kun yritin sinnikkäästi vääntää vielä kaksi runoluonnosta kasaan pari päivää ennen loman alkua.

Hajuton ja mauton luonto

Runojen aiheena oli, mikäs muukaan kuin luonto. Kuvittelin mielessäni, millaisin miettein lapsi lähtee luontoon ja mitkä sanat innostaisivat luonnon tutkimiseen: seikkailut, aarteet, tutkiminen, yllätykset. Runojen rytmistä ja rakenteesta tuli kivat ja löysin mielestäni hauskoja alkusointuja.

Lähetin runot tilaajalle. Kun teen runoja toimeksiantona, prosessi menee yleensä niin, että saan tilaajalta palautetta ensimmäisestä versiosta ja muokkaan runoa sen pohjalta. Joskus täsmätyönä tehtävän runon vaatimukset ovat hyvinkin tarkat, ja muokkauskierroksia käydään läpi useampia, kunnes runossa on kaikki kohdallaan.

Tällä kertaa tilaaja kehui runojeni soljuvaa kieltä. Kehitysehdotuksia oli kuitenkin paljon, ja yksi niistä erityisen osuva: sana "luonto" heti runon alkuun on liian epämääräinen. Vaikka aiheena on luonto, ei runon ole tarkoitus kertoa siitä yleisellä tasolla. "Lähdetään luontoon" sointuu kivasti, muttei vielä herätä lukijassa mielikuvia siitä, millaiseen paikkaan oikeastaan ollaan menossa.

Runoon pääsee kunnolla sisään vasta pari riviä alempana, kun kerron, että ollaan syksyisessä metsässä. Nyt lukijan mielessä alkaa muodostua käsitys ympäristöstä. Melikuvasta tulee elävämpi sana kerrallaan, kun mainitsen sammalmättään ja värikkäät lehdet. Mutta miksen skippaisi välivaiheita ja hyppäisi heti suoraan lehtikasaan? (Tilaaja ei sanonut sitä näin, mutta tämä oli oma ajatukseni, kun luin kädenlämpöisen runon loman jälkeen uusin silmin.)

Ilmaisuvoimaa yksityiskohdista

Täsmällisten sanojen taika pätee myös muihin teksteihin: lukija tempautuu paremmin mukaan, jos heti ensimmäisessä lauseessa käytetään tarkkoja ja ilmaisuvoimaisia sanoja. Voi toki olla tehokeino, että tapahtumapaikka tai valkenee lukijalle vasta hiljalleen tarinan tai runon edetessä. Lukijakin pääsee matkaamaan metsään askel askelelta. Mutta runo on usein sen verran lyhyt, ettei yksityiskohtien pihtaamiseen ole aikaa. Hyvä runo tuntuu ja tuoksuu ensimmäisestä säkeestä lähtien.

Huvittavaa on, että annan itse usein samaa palautetta muille kirjoittajille, joiden tekstejä luen esilukijan tai mentorin roolissa. Ongelma oli kuitenkin vaikeampi huomata omassa tekstissä. Syynä on varmaankin se, että kirjoittaja tuntee tekstin maailman itse hyvin, ja siksi helposti unohtuu, ettei lukijalla ole samanlaista tietoa. Tapahtumapaikkojen ja tilanteiden tunnelma täytyy rakentaa lukijalle selvin sanoin.

Missä luontorunojani pääsee lukemaan?

Nuo mainitsemani runot eivät pääse kansiin vielä pitkään aikaan, mutta kirjoitin pari vuotta sitten luontorunoja oikein urakalla vähän poikkeuksellista käyttötarkoitusta varten. Turussa sijaitsevan Paattisten kylän seura oli uudistamassa alueen luontopolkua, ja joku oli saanut mahtavan idean: laitetaan polun opaskyltteihin QR-koodit, joiden kautta voi kuunnella kyltin aiheesta kertovan runon! Sain kylttien tekstit taustamateriaaliksi ja kehittelin niiden pohjalta runoja kelopuusta, perinnemaisemasta, sienistä, jäkälistä ja monesta muusta luonnon ihmeestä.

Tunnelmointi ja herkät kielikuvat eivät ole vahvinta alaani runoilijana, joten lähestyin aihetta vähän eri kulmasta kuin perinteinen einoleinolainen luontorunous. Runojani kiitellään useimmiten hauskoista riimeistä, rytmistä, tarinallisuudesta ja kielellä leikittelystä. Näitä myös syntyy kynästäni paljon luontevammin ja vaivattomammin kuin perinteisen tyyppistä luonnon kauneuden ylistystä.

Siispä kuvittelin, kuinka hyönteiset pitävät kelopuun sisällä juhlia ja mietin, millaisia salaisia viestejä sienten rihmasto kuljettaa maan alla:

Vanha haapakelo
on metsän kerhotalo.
Iltaisin sen ikkunoista
pilkahtelee valo.

Jos käyt Paattisilla, piipahda ihmeessä luontopolulla kuuntelemassa runoja!

Kirjoitusharjoituksia

Kirjoita runo, jonka tapahtumapaikka on aluksi lukijalle mysteeri. Paljasta yksityiskohta kerrallaan, missä ollaan. Pidä huolta, että lopussa seuraa oivalluksen hetki, eikä lukija jää hämmennyksen tilaan. Aina vain hauskempaa, jos hyödynnät näköaistin lisäksi haju-, kuulo- ja tuntohavaintoja.

Tai kirjoita runo metsästä niin, ettet mainitse kertaakaan metsää. Millä muilla tarkoilla ja ilmaisuvoimaisilla sanoilla voit välittää lukijalle heti alkuun elävän vaikutelman siitä, missä ollaan?

Jos saat jotain hauskaa aikaan näillä harjoituksilla, olisi hauskaa jos jakaisit tekstisi kommenteissa!

Ja jos haluat tilata tulevat tekstini suoraan sähköpostiisi tai Substack-sovellukseen, voit tehdä sen tästä: