Jänishousun ensimmäinen kirjailijavierailu

Kävin puhumassa kirjoistani koulussa, ja se oli erilaista kuin olin kuvitellut!

Melkein nolottaa kertoa, etten ole ennen tätä kevättä käynyt kertaakaan esittelemässä kirjojani koulussa, päiväkodissa tai kirjastossa. Esikoiskirjani Kaivurin raivari julkaistiin syksyllä 2020 ja toinen pari vuotta myöhemmin, siispä neljä vuotta siinä meni, ennen kuin tein ensimmäisen kirjailijavierailuni. Olen sen sijaan touhottanut kirjoistani somessa, ja se on riittänyt hyvin, vanhemmathan niitä lastenkirjoja lopulta ostavat.

Olen silti pitänyt itseäni vähän amatöörinä (tai laiskana?), kun en kierrä aktiivisesti kouluissa ja kirjastoissa kertomassa kirjoistani. Tiedän kyllä, etten ole ainoa: monet kirjailijat kammoavat yleisölle puhumista niin paljon, etteivät tee sitä, vaikka saisivat rahaa (ja vierailuista yleensä saa, kun vaan kehtaa pyytää). Minä en kärsi esiintymispelosta, mutta olen sisäilmayliherkkä, ja siksi tuntemattomaan koulurakennukseen meno kammottaa, onhan homeongelman todennäköisyys niiden kohdalla aika korkea.

Ajattelin pitkään, että siinä on tarpeeksi hyvä syy unohtaa koko ajatus kirjailijavierailuista. Sitten puolituttu opettaja pyysi minua luokkaansa ja kertoi, että he opiskelevat tuoreessa parakissa, jossa kukaan ei ole oireillut. Siinä vaiheessa tajusin, ettei syyni vierailujen välttelyyn ole pelkästään sisäilmassa. En suostunut, mutta jäin miettimään, kannattaisiko sittenkin kokeilla.

Kiinnostanko minä ketään?

Kirjailijan urani alkoi vierailujen kannalta huonoimmalla hetkellä: oli koronavuosi, kirjastot kiinni, koulut etäopetuksessa eikä päiväkodissa saanut saattaa edes omaa lastaan kuraeteistä pidemmälle. Kirjamessutkin peruttiin (se oli salaa helpotus). Totuin ajatukseen, että kirjani elää omaa elämäänsä tuolla jossain ja minä olen esillä vain Instagramissa ja parissa satunnaisessa lehtijutussa.

Jossakin esikoiskirjailijoille suunnatussa infopaketissa kehotettiin rekisteröitymään Lukukeskukseen, joka välittää vierailijoita kouluihin ja muualle. Mietin tuolloin, onkohan vierailujen tekeminen minun kohdallani ollenkaan relevantti asia. Olisiko kohderyhmäni edes kiinnostunut vierailustani?

Runojani luetaan pääasiassa päiväkoti-ikäisille, eikä kirjailija ole kokemukseni mukaan heille mitenkään hohdokas hahmo. Kun joku tuttu esittelee lapselleen, että tässä on se Nelli, joka on kirjoittanut sinun lempikirjasi, lapsi yleensä hämmentyy, ja hetken tuijotettuaan jatkaa puuhiaan. Eivät neljävuotiaat ryhdy kyselemään, mistä saan inspiraationi. Minä en ole kaivuri, olen vain tylsä täti, joka sattuu kirjoittamaan kaivureista.

Runojen kuuntelu tietysti kiinnostaa. Tuntuisi kuitenkin turhalta mennä päiväkotiin tai kirjastoon vain lukemaan niitä ääneen, enhän ole satutätinä keskimääräistä varhaiskasvatuksen ammattilaista taitavampi. Lapselle ei hirveästi tuo lisäarvoa se, että kirjaa lukee itse kirjailija. Ja ehkä tärkein havainto: satutuokion tai autojen askarteluhetken vetäminen kirjojeni pohjalta ei motivoi minua itseäni.

On kyllä ihanaa nähdä, kun lapset innostuvat runoistani – se tekee kirjoittamisesta merkityksellistä. Sydämeni sulaa, kun vanhemmat kertovat, kuinka pieni autofani haluaa nukkua Kaivurin raivari kainalossa ja lausuu hiekkalaatikolla ulkoa sen runoja. Mutta päiväkotiryhmien hulina on kuormittavaa ja lasten huomiosta taisteleminen kovaa hommaa. Epäilen kovasti, antaisiko kokemus minulle enemmän kuin ottaisi.

Onpa hyvä, ettei ketään kiinnosta!

Viime talvena sain uuden vierailupyynnön, tällä kertaa poikani kouluun. Olin auttamassa liikuntatunnilla lasten luistinten sitomisessa, kun opettaja kysyi, kiinnostaisiko minua tulla kertomaan tokaluokkalaisille kirjoistani ja kirjailijan työstä.

Siinä jäällä kyyristellessäni se ei tuntunut kovin isolta vaivalta. Kuskaan poikani muutenkin koululle joka aamu, joten ihan hyvin voisin jäädä kerran pidemmäksi aikaa ja tarinoida jotain tutuille lapsille. He eivät odottaisi huikeaa showta, olenhan se sama tylsä mamma, joka huutelee iltapäivisin koulun portilla, että aika lopettaa pelit. Sisäilmankaan suhteen ei ollut huolia, sillä olen käynyt koulussa lukuisia kertoja vanhempainilloissa ja muissa riennoissa. Ihan mieluusti kantaisin korteni kekoon tuttujen oppilaiden ja opettajien iloksi!

Myös poikani oli huvittuneen innostunut ajatuksesta äidistä puhumassa heidän luokassaan. Autorunoni olivat tosin hänestä liian lapsellisia jo ilmestyessään. Oletin, että koko luokan lähtöasenne on sama: plääh, runoja, vauvamaista.

Mutta ihme kyllä ajatus oli vapauttava! Se on vain koulua, ei sen tarvitsekaan kiinnostaa ketään. Runot kuuluvat joka tapauksessa äikäntuntien ohjelmaan, ja vaikka omani tuntuisivat lapsellisilta, niin ainakaan ne eivät ole puisevia ja tylsiä.

Runoissani onkin aineksia!

Siispä suostuin. Ja aloin miettiä, mitähän vierailulla pitäisi tehdä. Oli selvää, etten lähtisi kehittelemään mitään valtavaa pedagogista kokonaisuutta tätä yhtä kertaa varten. Jottei homma paisuisi liian työlääksi, päätin vain kertoa perusasioita kirjoistani ja niiden synnystä sekä lukea runojani sopivissa väleissä.

Ryhdyin listaamaan asioita ranskalaisin viivoin, ja yhtäkkiä minulla olikin paljon ajatuksia siitä, mitä haluaisin lasten vierailullani oppivan. Sanomani kiteytyi tähän: Jos jokin tekemäsi asia ei onnistu, se ei tarkoita, että sinä olet huono. Niin käy aikuisillekin, ja ammattilaisille. Kirjailijan työhön kuuluu se, että onnistuneiden runojen lisäksi syntyy paljon sellaisia, joita kustantamo ei halua julkaista. Heikompaa runoa voi muokata paremmaksi palautteen pohjalta.

Kun keksin tuon pääpointin, oli helppo muotoilla puhe sen ympärille. Tajusin myös, että vaikka runot ovat vähemmän jännittäviä kuin romaanit, tällaisella vierailulla ne ovat täydellisiä! Ne ovat lyhyitä ehyitä kokonaisuuksia, jotka on helppo hahmottaa, toisin kuin vaikkapa romaanin katkelma. Eikä ole vaaraa, että runon lukemalla spoilaisin kirjasta liikaa.

Kiitin menneisyyden itseäni siitä, että runoistani löytyy paljon aineksia keskustelunavauksiin. Tunne- ja kaveritaidot ovat tärkeitä teemoja kirjoissani, ja niistä oli helppo keksiä lapsia aktivoivia kysymyksiä. Mitä tunteita runon kaivurilla oli? Kuka teistä on kokenut, että melu joskus kuormittaa? Löysin myös pari runoa, jotka toimivat arvoituksina, kun en näytä kirjan kuvaa. Mistä kulkuneuvosta mahtaa kertoa runo, jonka otsikko on Katujen etana?

Kiinnosti sittenkin, sekä minua että lapsia

Olin kuvitellut, että seisoisin luokan edessä, mutta oppitunnin alussa opettaja ohjasikin lapset istumaan luokan takanurkassa olevalle matolle. Minä sain istua jakkaralla ja lapset kokoontuivat jalkojeni juureen. Miten söpö asetelma!

Tokaluokkalaiset olivat ihania. He kuuntelivat kärsivällisesti, ja aina kun kysyin kysymyksen, nousi innokkaita käsiä vastaamaan. Olin ihan vahingossa keksinyt monipuolisia kysymyksiä, jotka aktivoivat vuorotellen erilaisia oppilaita. Osa taiasta oli varmasti siinä, että olin tuttu kasvo, jota lasten ei tarvinnut jännittää. He uskalsivat esittää kysymyksiä ja kertoa omista kirjailijahaaveistaan.

Kun kerroin heille, että kustantamo hylkäsi puolet Kaivurin raivarin ensimmäisen version runoista ja jouduin kirjoittamaan ne uusiksi, yksi poika sai hienon oivalluksen. Hän viittasi ja kertoi, että Super Mario -pelissä on kohta, jossa näytetään, missä asioissa pelaaja ei suoriutunut hyvin. Jos ottaa siitä oppia, voi pelata ensi kerralla paremmin. Olin aivan häkeltynyt siitä, että hän tajusi pointtini jo ennen kuin ehdin puhua palautteen vastaanottamisen taidosta.

Poikani parhaat kaverit seurasivat esitystäni erityisen innokkaina. Yksi kääntyi vähän väliä suu auki katsomaan poikaani (joka istui tietenkin takarivissä) aivan kuin kysyen: miten et ole koskaan maininnut, että äitisi tekee tuollaista??? Vierailun lopussa sama kaveri hihkaisi, että haluaa lukea kirjani, ja moni muu oli samaa mieltä. Lahjoitin luokalle yhden kappaleen kumpaakin kurjaa. (Jos tekisin vierailuja satunnaisissa kouluissa, ei tietenkään olisi kestävä ratkaisu jaella kirjojani ilmaiseksi.)

Tästäkö se lähtee, urani vierailijana?

Olin jo vierailua valmistellessani buukannut tohkeissani käynnin myös rinnakkaisluokkaan, kun sen opettaja sitä toivoi ja sapluuna oli minulla valmiina. Oli hauska nähdä, millaisia persoonia siellä oli runojani ja juttujani vastaanottamassa.

Juuri se olikin vierailuilla parasta: valloittavat lapset ja heidän kysymyksensä ja kommenttinsa. ”Ai onko ne samaa mallia mutta eri näköisiä?” kysyi yksi poika, kun kerroin, että kirjoillani on eri kuvittaja. En ihan ymmärtänyt kysymystä, mutta jotain siihen vastasin.

Nautin siis vierailuista kovasti! Jos minua pyydettäisiin kyläilemään saman koulun muihin luokkiin, suostuisin mieluusti. Tajusin myös, mistä en nauti: vieraaseen paikkaan menemisestä ja vieraiden ihmisten odotuksiin vastaamisesta. Minua ei stressaa niinkään esiintyminen, vaan epäselvät tilanteet, paineet ja vieraiden ihmisjoukkojen arvaamaton dynamiikka (sekä ne sisäilmaongelmat). Nyt kaikki tuo päänvaiva loisti poissaolollaan, ja läsnä olivat vain homman parhaat puolet.

Jos jatkaisin kirjojeni esittelemistä tutummissa olosuhteissa, ehkä itsevarmuuteni kasvaisi vähitellen ja olisin jossain vaiheessa valmis vetämään shown missä vain. Tai sitten vierailen jatkossakin vain sellaisissa paikoissa, joihin meneminen tuntuu mukavalta ja innostavalta.

Lukukeskukseen rekisteröityminen saa siis vielä odottaa. Nyt minulla on kuitenkin olemassa hyvä runko vierailuun, ja vedän sen uudestaan sitten, kun sopivan kotoisa tilaisuus ilmaantuu. Olisi mukava kuulla muilta kirjailijoilta, millaisia kokemuksia teillä on lapsiryhmissä vierailusta!