Kuinka minusta tuli (vahingossa) lastenrunoilija
En ollut kiinnostunut runojen tai lastenkirjojen kirjoittamisesta, kunnes burnout laittoi aivoni ylikierroksille ja sieltä alkoi putkahdella riimejä.
Olen aina halunnut kirjailijaksi. Kuvittelin kuitenkin itseni kirjoittamassa romaaneja, en missään nimessä runoja. Tein myös työtä haaveeni eteen ja kävin kaikki mahdolliset luovan kirjoittamisen kurssit, paitsi tietenkin ne runoihin liittyvät. Minulla oli yläasteesta saakka käynnissä jos jonkinlaisia romaaniprojekteja, ja aikuisiällä lähetin yhden kustantamoihinkin (se oli ihan vähällä mennä läpi, muttei kuitenkaan mennyt).
Aika monelle lukemista rakastavalle käy niin, että silmät avautuvat lastenkirjojen maailmalle vasta, kun niitä alkaa lukea omalle lapselleen. Näin kävi minullekin. En ollut valmistautunut vauva-aikaan kuvakirjoja hamstraamalla, eivätkä oman lapsuuteni lempparit harmiksi säilyneet aikuisuuteen saakka. Kirjastoa ei ollut kävelymatkan päässä, joten luin lapselle sitä, mitä käteen sattui tai läheiseltä kirpparilta löytyi. Ja helpoimmin käden ulottuvilla oli pahvikirja, joka löytyi tuon vuoden äitiyspakkauksesta: Elina Pullin riimittelemä Vauvan kanssa.
Ensikirjan lorut tuntuivat alkuun helppoudessaan vähän höhliltä. Niissä syliteltiin ja kylvetettiin vauvaa yksinkertaisin sanoin ja rytmein, joista saa takulla kiinni, vaikkei runonlausunta olisi vahvinta alaa. Mutta kun luin loruja vauvalleni yhä uudestaan, niistä tuli meille rakkaita.
Nykyään ymmärrän, että erilaisilla runoilla on aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa, tässä tapauksessa vauvan ja vanhemman välisen suhteen rakentaminen ja yhteinen hassuttelu. Ja siis, huikeaa, että loruttelun merkitys nähdään niin suurena, että runokirja lasketaan perheen perustarpeisiin!
Hirvi tuli taloon, ja loppu on historiaa
Vauvastani kuoriutui kasvaessaan kova autofani. Autoja bongailtiin vaunukävelyillä, ja kun muutimme lähemmäs kirjastoa, sieltä haettiin isot kasat niistä kertovia kirjoja. Kirjastonhoitajat olivat aina asettaneet joitakin kirjoja näytille, ja joskus nappasin niitä mukaan kivan kannen perusteella. Kerran hyllyä koristi Jukka Itkosen runokirja Hirvi irvistää, jonka kannessa oli Matti Pikkujämsän veikeitä eläinhahmoja. Se lähti mukaamme, ja onneksi lähti, koska sillä oli suuri merkitys jatkon kannalta.
Kansi on näin jälkikäteen ajateltuna nokkelasti mietitty. Se on värikäs ja leikkisä, kuin korostaakseen, että runotkin ovat helposti lähestyttäviä eivätkä yhtään pölyisiä. Kannessa ei lue, että kyseessä on runokirja, mutta hauska nimi lupailee sanaleikkejä. Vasta nyt huomaan, että nimesin itse ensimmäisen kirjani Kaivurin raivarin ihan tiedostamattani samaan tyyliin!
Hirvi irvistää toteutti kannen lupaukset. Runot olivat lyhyitä ja aiheiltaan selkeitä: eri eläinten puuhia ja mietteitä kuvattuna rytmikkäällä ja aavistuksen maailmaasyleilevällä tyylillä. Kokoelman saattaa lukea alusta loppuun melkeinpä yhdellä istumalla, koska uuden eläimen kohtaaminen toisensa jälkeen pitää taaperon mielenkiinnon yllä. Siitä tuli yksi meidän lempikirjoista, jota luettiin uudestaan ja uudestaan.
Syyspäivä, vettä sataa.
Lehdet alkaa maatua.
Voiko kastemato kaatua?Jukka Itkonen
Runoja luikerteli kotiimme muitakin reittejä. Muumien kirjajoulukalenterissa oli 24 minikokoista kirjaa, ja sinä vuonna neljä niistä oli Tuula Korolaisen runomuotoisia satuja. Juuri ne kolahtivat poikaani kaikkein eniten, ja kohta osasimme ne ulkoa. Harmiksi noita kirjoja ei enää myydä, ja joulukalenterikin on päivitetty niin, etteivät ne olleet mukana ainakaan viime tsekkauksella. Kirjastosta nuo kirjat vielä löytyvät, laitan tiedot tämän postauksen loppuun! Korolainen on tehnyt runoja myös mainioiden Kissa Killi -kuvakirjojensa alku- ja loppulehdille. Ovela tapa salakuljettaa runoja perheiden hyllyyn!
Kun riimit valtasivat pääkopan
Arki taaperon kanssa oli intensiivistä. Samaan elämäntilanteeseen osui useampi muutto ja muita mullistuksia, jotka verottivat voimiani. Vähitellen kävi niin, etteivät aivoni enää osanneet levätä yölläkään. Päivällä lukemiemme runojen rytmi jäi jumputtamaan päähäni aina ärsytykseen asti ja riimit seurasivat uniin.
Autoja havainnoitiin ja niistä puhuttiin aamusta iltaan, joten Mersut ja kauhakuormaajat huristelivat mukaan myös päässäni pyörineeseen riimikimaraan. Tuloksena putkahteli ulos hauskoja runonpätkiä, joita lausuin pojalleni. Hän tykkäsi niistä, ja kirjoitin hauskimmat ylös, jotta pystyin lausumaan ne uudestaan.
Väsymykseni eteni burnoutiksi. Poika sai onneksi paikan perhepäivähoidosta ja minä sain jäädä kotiin parantelemaan itseäni. Sohvalla maatessani selailin muistiinpanojani ja aloin sommitella runonpätkistä kokonaisuuksia. Mukana ei ollut tässä vaiheessa minkäänlaista kunnianhimoa: tein sitä ajanvietteeksi, kun minusta ei ollut työstämään pidempiä tai henkevämpiä tekstejä.
Olin innoissani ja vähän huvittunut uudesta harrastuksestani, ja luin muutamia valmiita autorunojani myös läheisilleni. Ehkä se oli äitini, joka ehdotti, että lähettäisin ne näytille johonkin kustantamoon. Ja kun ei muutakaan tekemistä ollut, kirjoitin runoja lisää sen verran, että määrä vaikutti mielestäni lastenkirjaan sopivalta. Laitoin ne matkaan kolmelle kustantamolle syksyllä 2018. Ja minua onnisti: WSOY kiinnostui runoistani! Sitten alkoikin varsinainen työ. (Kirjoitan tuosta vaiheesta joskus lisää!)
Mutta missä klassikot?
Voiko siis lastenrunoilijaksi ryhtyä lukematta lajin klassikkoteoksia? Varmasti voi. Mutta plot twist: sukulaiset kertoivat myöhemmin, että olen elänyt taaperona juurikin niiden arvostettujen ikivihreiden ympäröimänä. Isotätini hoiti minua päivät ja luki ahkerasti Tiitiäisen satupuuta, Hanhiemon iloista lipasta ja Pikku-Marjan eläinkirjaa. Kuulemma laskettelin potalla sujuvasti ulkoa Tyyris Tylleröt, Tunteelliset siilit ja Jaakko Vaakot. (Ja kun siirryin päiväkotiin, eikös ryhmäni ollutkin nimetty Kirsi Kunnaksen hahmon mukaan Haituloiksi.)
En siis lähtenyt riimittelemään tyhjän päältä, vaikken noista varhaislapsuuden runokokemuksista mitään muistakaan. Voi hyvin olla, että runojen kuuleminen ja toistelu sopivassa kielen kehittymisen vaiheessa on harjaannuttanut riimikorvaani. Silti luulisin, että enemmän merkitystä on ollut kaikella myöhemmällä kirjoittamisella ja kielellä leikittelyllä, vaikkei se olekaan liittynyt juuri lastenrunoihin.
Lastenrunouden pioneeri Kirsi Kunnas oli paljon esillä viime vuonna, kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi sata vuotta. Olen ehkä vähän lykännyt sitä hetkeä, kun ryhdyn lämmittelemään uudestaan omaa suhdettani hänen runoihinsa. Ehkä juuri siksi, että siihen liittyy paineita: jokainen kirjallisuusihminen rakastaa Kunnaksen tuotantoa, vähintäänkin nostalgian vuoksi. Entä jos en itse viehätykään siitä? Huomasin, että Areenasta löytyy juhlavuoden kunniaksi hänen haastattelujaan, ja niitä olisi kyllä kiinnostavaa katsoa! Ehkä jaan ajatuksia niistä myös tänne.
Olisinkohan kokeillut lukea Hanhiemoa pojalleni, jos se olisi vielä löytynyt hyllystäni? Muistan hämärästi, että sen pitkänmallinen kansi oli jo lapsuudessani kellastunut ja sivut hauraat. Ehkä ajattelin sen pohjalta alitajuisesti, että koko lastenrunouden genre on vähän vanhanaikainen. Voin kuvitella, että sama käsitys elää monen muunkin mielessä, eikä siinä auta, että Kunnas on käytännössä ainoa lastenrunoilija, josta puhutaan mediassa.
Kiitos siis kirjastonhoitajille siitä, että he nostavat monenlaisia teoksia esiin lastenrunohyllystä, jota niin harva tutkii omasta aloitteestaan! On ollut myös ihanaa joskus bongata oma kirjani paraatipaikalta runohyllyn päältä.
Tässä vielä lista Tuula Korolaisen riimittelemistä Muumi-kirjoista, kaikki Tammen julkaisemia:
Muumin metsäseikkailu
Muumien värikäs päivä
Muumien aakkosmatka
Muumien numeroleikit