Kun lähetät tekstejäsi kustantamoon, älä tee niin kuin minä

Olen mokannut monta asiaa kustantamokierroksilla, mutta kaikesta on lopulta selvitty.

Minulta on julkaistu kaksi kirjaa, mutta olen lähettänyt kustantamoihin käsikirjoituksia moneen muuhunkin. (Käsikirjoitukseksi kutsutaan siis sitä tekstikokonaisuutta, josta olisi toiveissa tehdä kirja. Termi on sama, oli kyseessä sitten romaani, tietokirja tai runokokoelma.)

Olen ehtinyt tehdä vuosien varrella monta hienoa mokaa, ja kerron nyt, mitä olen niistä oppinut! Ehkä joku voi tämän jutun luettuaan saada vähän itsevarmuutta jännittävään vaiheeseen ja välttää samat virheet. Mutta ennen kaikkea kerron kommelluksistani siksi, että muut kirjailijaksi haluavat voisivat nähdä, että mokistakin selviää.

1. Katso ohjeet kustantamon nettisivuilta.

Kun pohdin vuonna 2018, olisiko autoaiheisista lastenrunoistani kirjaksi, kysyin kirja-alaa tuntevalta sukulaiseltani, kenelle ne kannattaisi lähettää. Hän listasi minulle kolmen suurimman kustantamon lastenkirjapomot ja etsi vieläpä heidän sähköpostiosoitteensa valmiiksi. Lähetin runoni noihin osoitteisiin ja jäin odottamaan vastausta.

Sukulaisen kannustus oli kullanarvoista, mutta tajusin myöhemmin, että jokaisen kustantamoiden nettisivuilta löytyy tarkat ohjeet käsikirjoituksen lähettämiseen. Siellä kerrotaan tiedostomuoto, fonttikoko ja rivivälikin. Ja kaikilla kustantamoilla on erillinen sähköpostiosoite käsikirjoituksia varten. (Sekin kannattaa tarkistaa ajatuksen kanssa. Lähetin vuodenvaihteessa postia uuteen Orava-kustantamoon, ja tajusin vasta parin viikon päästä, että oikea osoite oli oravakirjat.fi eikä orava.fi, kuten olin mailiini laittanut.)

Kustannustoimittajat käyvät läpi käsikirjoituksille omistettua postilaatikkoa ja yrittävät parhaansa mukaan vastata kaikille muutaman kuukauden sisällä. (Joidenkin politiikkana on vastata vain niille, joiden käsikirjoitus on hyväksytty.) Arvostan tätä järjestelmällisyyttä! Onneksi minulle kävi hyvin, ja WSOY:n Paula Halkola piti runoistani siitäkin huolimatta, etten ollut lukenut ohjeita ja lähetin ne hänen omaan mailiinsa.

2. Älä lähesty kaikkia kustantamoita samaan aikaan.

Esikoiskirjani Kaivurin raivarin julkaisun jälkeen ryhdyimme kustantamon kanssa suunnittelemaan sille jatko-osaa. Ideani ja luonnokseni jäivät kuitenkin aika raakileiksi, ja kustantamosta todettiin lopulta ihan hyvässä hengessä, että yksi autorunokirja riittää sittenkin heidän katalogiinsa.

Jatkoin ideoideni työstämistä itsekseni, ja kovalla työllä sain kuin sainkin aikaan kivan kokonaisuuden, jossa runot rytmittyvät vuodenkierron mukaan. Sitten aloin panikoida. Kuka muka haluaa julkaista kirjan, joka on jatko-osa toisen kustantamon kirjalle? Ajattelin, että olisi melkoinen tuuri, jos joku kiinnostuisi siitä. Siispä kolusin netistä kaikkien lastenkirjoja julkaisevien kustantamoiden mailiosoitteet ja laitoin kässärini niihin yhdellä rykäyksellä.

Sain ensimmäisen vastauksen heti seuraavana päivänä. Olin hurjan helpottunut, ja ryhdyin heti neuvottelemaan julkaisuajankohdasta ja palkkioprosentista. Sitten vastasi toinen (kiinnostavampi) kustantamo, ja kohta kolmas. Kävi ilmi, että suosittuun kirjaan liittyvä itsenäinen jatko-osa olikin kysyttyä tavaraa.

Jouduin (tai pääsin) siis puntaroimaan, minkä kustantamon kanssa lähteä tekemään kirjaa. Valitsin lopulta sen kolmannen kiinnostuneen eli S&S:n. He ovat julkaisseet sekä kielellisesti että visuaalisesti ihania lastenrunoteoksia (suosikkini on Sanna Manderin Avain hukassa), joten tiesin, että heiltä löytyy osaamista tämän genren kirjan toimittamisesta. Se ei ole itsestäänselvyys, sillä lastenrunoja julkaistaan nykyään vähän! Runojen editoinnissa on ihan omat kikkansa ja lainalaisuutensa, ja toiveissani oli kustannustoimittaja, jolla on näkemystä aiheesta.

Hävetti ihan hirveästi laittaa viesti niille kahdelle kustantamolle, joiden kanssa olin jo ollut alustavissa puheissa sopimusehdoista. He ottivat tietenkin pahoitteluni vastaan ammattimaisesti. Ehkä en ole ensimmäinen, joka säätää tällä tavalla. Mutta tuon tapauksen jälkeen olen tarjonnut tekstejäni vain muutamaan kustantamoon kerrallaan ja odottanut niiltä vastausta, ennen kuin olen edennyt listallani seuraaviin.

Toki odottelu vie aikaa. Tällä systeemillä saattaa vierähtää vuosi, ennen kuin saa vastauksen kaikilta. Varjopuoliin kuuluu myös se, että joudun yhä uudestaan siihen hermoja raastavaan tilanteeseen, kun pitää painaa lähetysnappia ja toivoa parasta. En siis sano, ettei massapostituksessakin olisi puolensa.

(Täytyy korostaa, että myöhemmät, ei-autoaiheiset käsikirjoitukseni eivät ole saaneet yhtä innokasta vastaanottoa. Postittelen niitä muutenkin nykyään aika harkiten, mistä päästään seuraavaan kohtaan…)

3. Laita teksti matkaan vasta, kun olet varma, ettet saa sitä hiottua enää paremmaksi omin voimin.

Minulle käy vielä kahden julkaistun kirjan jälkeenkin näin: Lähetän runokokoelman muutamaan kustantamoon. Odottelen heiltä vastausta pari kuukautta. Hylkäysmailin saatuani avaan kässärin uudestaan pitkästä aikaa ja tajuan, että se on rakenteeltaan poukkoileva ja osa runoistakin kaipaisi viilausta. Näen heti monta tapaa parantaa sitä.

Oman tekstin äärellä koetut oivallukset ovat aina hienoja hetkiä. Harmittaa kuitenkin tajuta, että ne kustantamot, joiden kanssa haluaisin eniten työskennellä, ovat lukeneet tekstistä vähän kömpelön version. En voi kuin arvailla, olisiko joku niistä tarttunut tekstiin, jos sen vahvuudet olisivat näkyneet paremmin.

Omasta tekstistä on tosi vaikea hahmottaa, milloin se on oikeasti valmis. Muutaman kuukauden tauko auttaa näkemään sen tuorein silmin, ja silloin saattaa herätä ihan uusia ideoita tekstin viemiseksi seuraavalle tasolle. Usein huomaan runokokoelmani perimmäisen idean tai pinnan alla kulkevan teeman vasta irtioton jälkeen. Näen myös, mitkä runot eivät tue kantavaa ideaa, ja voin työstää niitä eteenpäin, jotta teoksen punainen lanka tulee näkyväksi myös lukijalle. Teema on se, joka loppujen lopuksi antaa tekstille merkityksen, ja ajattelen, että sen puuttuminen tekee myös lastenkirjasta onton.

Kirjallisuuteen perehtyneistä kavereista on myös suuri apu, varsinkin jos he kirjoittavat itsekin. Minulla on lastenrunoja kirjoittava ystävä, joka osaa antaa osuvaa palautetta runoistani, ja toinen taas on asiatekstien ammattilainen ja taitava bongaamaan kehityskohteita myös proosateksteistäni. Pyydän heitä aina lukemaan käsikirjoitukseni ennen viimeistä editointikierrosta, ja teen mieluusti saman heidän tuotoksilleen.

4. Älä silti jää epäröimään liikaa.

Neuvo, että käsikirjoitusta kannattaa viilata tappiin asti, voi olla jossain tilanteessa huono. Jos on ylikriittinen oman tekstinsä suhteen, voi käydä niin, että puutteita löytyy aina vaan, vaikka editointikierroksia olisi takana sata ja kaikki kirjoittajakaverit jo tsemppaisivat lähettämään kässärin matkaan. Myös hylkäyksen pelko voi saada lykkäämään tekstin lähettämistä eteenpäin.

Kustantamokierrokset ovat raskaita, ja tunnistan itsessäni juuri nyt tämän ongelman: ajatus siihen rumbaan ryhtymisestä tuntuu henkisesti työläältä, ja siksi viivyttelen. En varsinaisesti pelkää negatiivisia vastauksia, mutta nyt, kun kirjoittamistöitä riittää muutenkin, huomaan vältteleväni muutaman valmiin kässärin lähettämistä. Siinä ei ole mitään järkeä, koska totta kai tahdon ne muidenkin luettavaksi. Mutta joskus kaikkein mukavin tilanne on se, kun työ on tehty, kässäriin on itse tyytyväinen ja kaikki mahdollisuudet ovat vielä auki.

On myös tapauksia, joissa nopeus on valttia. Ajankohtainen aihe tai trendikäs genre saattaa kiinnostaa kustantamoita niin paljon, että he nappaavat esikoiskirjailijan vaikka somesta parin liuskan näytteen perusteella. Myös tietokirjoja pitchataan kustantamoille varhaisessa vaiheessa: niiden kohdalla yleensä riittää sisältösuunnitelma ja muutaman luvun mittainen tekstinäyte.

5. Muista liitetiedosto.

Sitä ilahtuu kovasti, kun sähköpostiin kilahtaa viesti kiinnostavalta kustantamolta. Ja sitten häpeää, kun sisältönä onkin: ”Laitoit meille postia, mutta liitetiedosto unohtui.” Tämä moka on käynyt minulle parikin kertaa, eikä siitä varmaan pääse koskaan eroon. Tuntuu, että huolimattomuusvirheitä sattuu kaikkein varmimmin silloin, kun kyse on jännittävästä asiasta. Mutta onneksi niitä käy kaikille, ja kaikki myös ymmärtävät niitä.

En myöskään millään meinaa muistaa, että siihen liitetiedostoon, siis siihen varsinaiseen käsikirjoitukseen, kannattaa laittaa omat yhteystiedot. En tiedä tarkalleen kustantamoiden logistiikkaa saapuneiden kässärien käsittelyssä, mutta voin kuvitella, että tekstin lukemisen jälkeen ärsyttäisi ryhtyä kaivelemaan tietoa siitä, kuka tämä kirjoittaja olikaan ja mihin osoitteeseen pitäisi laittaa vastaus.

On yksi moka, jota en ole vielä tehnyt, ja jota kauhulla odotan! Nimittäin se, että sotken kustantamoiden mailiosoitteet ja lähetän vaikkapa Otavalle huolella personoidun sähköpostin, jossa kerron, miten kovasti toivoisin pääseväni työskentelemään Tammen kanssa. Tai ehkä olen jo tehnyt sen, mutta ketään ei haitannut, pelkästään huvitti.

En oikeastaan usko, että mikään listaamani virhe on vakava. Käsikirjoitus on se joka ratkaisee. Tuskin on mitään salaista koodia, jonka voi upottaa saatekirjeeseen ja siten saada omalle tekstille enemmän huomiota. Kyse on paljon myös tuurista: kuka tekstisi sattuu lukemaan ja onko heillä jo jotain samantyyppistä tekeillä.

Jos kässärin lähettäminen on sinun kohdallasi ajankohtaista juuri nyt, paljon tsemppiä ja onnea matkaan!